Oppimis- ja opetusympäristöt yli rajojen, osa 2: Autenttiset ympäristöt ja aktiivinen osallisuus

Olen kirjoittanut seuraavan tekstin Sosiaalinen media yleissivistävässä koulutuksessa (SOMY) -koordinointihankkeen loppuraporttia varten.

Oppimis- ja opetusympäristöjen perinteiset rajat voidaan ylittää laajentamalla niiden alaa yhteiskuntaan, jonka osa myös koulut ovat. Autenttiset oppimis- ja opetusympäristöt ovat erilaisia arjen, työn, luonnon ja kulttuurin ympäristöjä, joissa oppijat ja opettajat ovat läsnä autenttisissa tilanteissa, toiminnoissa ja vuorovaikutussuhteissa. Oppiminen tapahtuu omakohtaisesti osallistumalla, tekemällä, kokeilemalla, tarkkailemalla ja dokumentoimalla asioita, tapahtumia ja toimintaa. Tyypillisiä toteutuksia ovat esimerkiksi erilaiset osallistavat retket luontoon ja kulttuurikohteisiin, arjen ympäristöjen tutkiminen sekä työssäoppiminen. Oppimisen kannalta keskeistä on kontekstuaalisuus, virikkeellisyys, keksiminen ja luovuus, jolloin pedagogisena lähtökohtana voi toimia esimerkiksi tutkiva tai ongelmaperustainen oppiminen.

Aktiivinen osallisuus tarkoittaa autenttisissa ympäristöissä askelta toimimisesta osallistumiseen ja vaikuttamiseen. Siihen voi sisältyä ympäristön ja toiminnan arviointia, mahdollisten epäkohtien, puutteiden tai tarpeiden havaitsemista sekä ratkaisumallien kehittämistä. Olennaista on asioiden ja kysymysten esiintuominen erilaisten vaikutuskanavien kautta, osallistuminen vertaisena niitä koskevaan keskusteluun, vuorovaikutus asiantuntijoiden kanssa ja mahdollisuuksien mukaan myös osallistuminen päätöksentekoon. Oppimisen kannalta keskeistä on tutustuminen erilaisiin vaikuttamisen mahdollisuuksiin ja keinoihin, itsensä ilmaisemisen ja yhteistyön taitojen kehittyminen sekä yleisesti kasvaminen aktiiviseen kansalaisuuteen. Osallistuminen ja vaikuttaminen voi olla paikallista, kansallista tai kansainvälistä kunkin omien kykyjen mukaan.

Oppilaille lähin autenttinen oppimisympäristö ja aktiivisen osallisuuden paikka on oma koulu toimintaympäristönä ja sen toiminnan arviointiin, kehittämiseen ja päätöksentekoon osallistuminen. Perinteinen oppilaiden osallistumis- ja vaikuttamiskanava on oppilaskuntatoiminta ja oppilaskunnan edustaminen erilaisissa työryhmissä, kokouksissa ja päätöksentekoelimissä. Koulu voi silti tarjota näiden lisäksi suorempia ja koulun arkeen kiinnittyviä tapoja osallistua ja vaikuttaa, kuten luokkatiimit. Oppilailla on paljon annettavaa myös arjen toimintaympäristöjen kehittämiseen lasten ja nuorten näkökulmasta, oli kyse sitten taloyhtiön toiminnasta, järjestyssäännöistä, liikenteestä tai kunnan palveluista. Osallistuminen kulttuurielämään ja tieteen ja taiteen kautta vaikuttaminen on myös eräs tapa aktiiviseen osallisuuteen.

Opettajan kannalta oppilaiden autenttiset oppimisympäristöt ja aktiivinen osallisuus merkitsevät yhteistyön ja verkostoitumisen korostumista. Yhteistyötä voidaan tehdä muiden koulujen, oppilaitosten ja koulutusalan toimijoiden kanssa asiantuntijuuden  jakamiseksi ja työnjaon kehittämiseksi. Yhteistyön tapoja voivat olla esimerkiksi oppimateriaalien ja opetusresurssien jakaminen, yhteisten kurssien ja opintokokonaisuuksien järjestäminen, oppilas- ja opettajavaihto, kummiluokat ja -koulut sekä erilaiset oppimis- ja opetusverkostot. Yhteistyötä voidaan tehdä myös julkishallinnon organisaatioiden, yrityselämän ja yhdistysten kanssa. Merkittäviä ovat erilaiset asiantuntijayhteisöt ja verkostot sekä avoimen kansalaistoiminnan tarjoamat mahdollisuudet. Koulun ja opettajien tehtävänä on varmistaa, että oppilaat pääsevät rakentavaan vuorovaikutukseen niin koulun sisäisten kuin ulkopuolistenkin toimijoiden kanssa.

Sosiaalinen media tarjoaa runsaasti mahdollisuuksia verkostoitumiseen, yhteistyön ja vuorovaikutuksen tukemiseen, toimintaympäristön ja oman toiminnan dokumentointiin sekä itseilmaisuun. Mobiililaitteiden avulla sosiaalinen media on matkalla mukana, mikä helpottaa reaaliaikaista vuorovaikutusta ja dokumentointia sekä etänä että paikan päällä. Etäyhteydet helpottavat myös koulun ulkopuolisten toimijoiden ja asiantuntijoiden osallistumista koulussa tapahtuvaan toimintaan.

Some - elämää ja kuolemaa, eräänlainen muistokirjoitus

Sain menneellä viikolla kuulla suru-uutisen. Eräs vapaa-ajan facebook-tuttavani, syöpää sairastanut, oli katsonut parhaaksi päättää elämänsä oman käden kautta. Hän oli ollut jo pari kuukautta poissa facebookista, joten lähimmät ystävät olivat osanneet odottaa ikävää uutista.

Intoutunut musiikin keräilijä ja 60-70-lukujen rock-harvinaisuuksien kävelevä tietosanakirja on poissa.

Vai onko sittenkään? Kun ihminen kuolee, facebookissa hän ei poistu keskuudestamme. Postausten ja viestien virta pysähtyy, ja tyhjä paikka jää, mutta kaikki mennyt säilyy. Vapaa-ajan facebookin kaverilistallani on pari muutakin lepoon päässyttä, ja olen nähnyt miten he hyvin pitkään kuolemansakin jälkeen voivat yhä olla osa yhteisöä. Ystävät käyvät kuolleen sivulla kertomassa surustaan ja lohduttamassa läheisiä ja toisiaan. Jaetaan ystävän kuvia ja videoita. Tämän ensimmäinen youtube video. Kuolleen syntymäpäivää ja kuolinpäivää muistetaan vielä pitkään, kerrotaan muistoja ja tarinoita. Jaetaan muistovideoita, jotka ystävä parhaassa tapauksessa ehti nähdä ennen kuolemaansa. Aktiivisimmat verkostoitujat saavat lisää kavereita vielä kuukausia kuolemastaan, mikä voi olla varsin järkyttävä kokemus lähiomaisille. Muistot ovat facebookissa konkreettisesti läsnä. Ystävyys ei katkea.

R.I.P.

Sivusi ei lepää rauhassa, sillä ystäväsi ovat vielä täällä.

Oppimis- ja opetusympäristöt yli rajojen, osa 1: koulun sisäisten ja niitä tukevien ympäristöjen integrointi

Olen kirjoittanut seuraavan tekstin Sosiaalinen media yleissivistävässä koulutuksessa (SOMY) -koordinointihankkeen loppuraporttia varten.

Oppimis- ja opetusympäristöjen kehittämisessä pyritään perinteisiä rajoja ylittävään yhteistyöhön ja ympäristöjen integrointiin. Eräänä näkökulmana tähän on koulun sisäisten ja niihin läheisesti liittyvien ympäristöjen integrointi. Rajoja voidaan ylittää kaikilla oppimis- ja opetusympäristöjen osa-alueilla.

Kouluissa on usein paljon hyödyntämättömiä fyysisiä ja teknologisia resursseja, joita ei käytetä niiden tarjoamien mahdollisuuksien mukaisesti. Koko koulurakennusta eri tiloineen ja laajemminkin koulun aluetta voidaan hyödyntää oppimis- ja opetusympäristönä, ja olemassaolevaa opetusteknologiaa voidaan ottaa käyttöön aiempaa intensiivisemmin. Tiloille ja opetusteknologialle voidaan myös kehittää uusia pedagogisia käyttötapoja, ja uusia laitteita, kalustusta, sisustusta ja valaistusta voidaan tuoda tiloihin tarvittaessa.

Oppimisessa ja opetuksessa voidaan hyödyntää uusia pedagogisia ja didaktisia periaatteita. Erilaisia oppimis- ja opetustapoja voidaan yhdistellä esimerkiksi ongelmaperustaisen oppimisen tai tutkivan oppimisen avulla. Ainerajat voidaan ylittää esimerkiksi hyödyntämällä ilmiöpohjaista oppimista tai projektioppimista. Luokkarajat puolestaan voidaan ylittää muodostamalla oppilasryhmiä eri luokkien oppilaista tai sallimalla oppilaille yksilöllinen etenemistahti opinnoissaan. Myös oppilaiden ja opettajien roolirajat voidaan ylittää siten, että oppilaat toimivat toistensa vertaisopettajina ja opettaja voi olla mukana vertaisoppijana.

Elinikäinen oppiminen koskee sekä oppilaita että opettajia. Ihmisten erilaisuus oppijoina ja aiemmin kertynyt osaaminen tulisi tunnistaa ja tunnustaa siten, että se näkyy joustavuutena niin henkilökohtaisessa kehittymistavoitteiden asettamisessa ja opiskelun suunnittelussa kuin oppimisympäristössäkin. Huomioon voidaan ottaa esimerkiksi erot oppijoiden temperamentissa, oppimistyyleissä ja -tavoissa, kehitysvaiheessa, tottumuksissa ja kiinnostuksen kohteissa. Mahdollisten oppimisvaikeuksien ja oppimisen haasteiden huomioiminen on välttämätöntä.

Koulussa ja sen lähipiirissä on perinteisesti useita hajautuneita oppimis- ja opetusympäristöjä, joiden tarkoituksena on oppilaiden ja opettajien ohjaaminen työskentelyyn ja elämänhallintaan liittyvissä kysymyksissä. Mukana ohjaamisessa on monta eri tahoa ja monen eri ammattikunnan edustajia. Yhteistyötä tehdään mm. kodin ja huoltajien, oppilaskunnan, opinto-ohjaajien, opintohallinnon, oppilashuollon, hyvinvointipalvelujen, tietohallinnon käyttötuen ja tvt-kouluttajien sekä kirjastojen tietopalvelujen ja tiedonhankinnan kouluttajien kanssa. Kehittämisen tavoitteena on näiden tahojen tiiviimpi keskinäinen yhteistyö, osallistaminen ja toiminnan niveltäminen osaksi yhteistä oppimis- ja opetusympäristöä.

Sosiaalisen median erilaiset palvelut varsinkin mobiililaitteiden käyttöön yhdistettynä tuovat uudenlaisia mahdollisuuksia koulun alueen ja eri tilojen hyödyntämiseen. Oppiminen ja opetus ei ole enää sidoksissa tiettyyn luokkatilaan. Ryhmät voivat liikkua ja tehdä yhteistyötä keskenään jopa hajautuneina eri puolille koulun aluetta. Palvelujen monipuolisuus ja uutta oppimis- ja opetusajattelua tukevat toimintatavat tekevät varsin helpoksi toteuttaa uudenlaisiin pedagogisiin lähtökohtiin perustuvia oppimis- ja opetusympäristöjä sekä joustavia henkilökohtaisia ja yhteisöllisiä elinikäisen oppimisen ympäristöjä. Sosiaalista mediaa voi myös hyödyntää eri toimijatahoja yhdistävien oppimis- ja opetusympäristöjen toteuksessa sekä toimijatahojen keskinäisessä yhteydenpidossa ja viestinnässä. 

Diginatiivisuus, kasvaminen ja kulttuurin kehittyminen

Diginatiiveja on ollut jo useampia sukupolvia. Tieto- ja viestintätekniikan käyttöä koskevien tutkimusten aineistoista näkee, että vuonna 1964 ja sen jälkeen syntyneiden tieto- ja viestintätekniikan käyttöaktiivisuudessa on huomattava hyppäys verrattuna aikaisempiin ikäpolviin. Tietokoneet ovat olleet koko heidän elämänsä ajan yhteiskunnan puheenaiheina, ja ensimmäiset henkilökohtaiset tietokoneet ilmaantuivat koti- ja koulukäyttöön heidän ollessaan nuoria 1980-luvun alussa. Itse kuulun tähän sukupolveen, joka väänsi Basic-koodia Commodore 64:lle lukion tarjoamalla ylimääräisellä tietojenkäsittelyn kurssilla ja harmitteli kun pari asiaan uppoutunutta nörttipoikaa tuntui aina vievän kaiken tietokoneenkäyttöajan.

Nykyinen diginatiivisukupolvi kasvaa aivan toisenlaisessa digimaailmassa ja digikulttuurissa, jossa on yhteisöllinen netti ja sosiaalista mediaa. Diginatiivisuus, kuten kaikki natiivisuus, on pienestä pitäen tiettyyn kulttuuriin kasvamista, sen ajattelu- ja toimintatapojen sekä arvomaailman hiljaista ja syvällistä omaksumista. Nykyajan diginatiivisuudelle erityinen ominaisuus on kuitenkin siinä, että se on lasten ja nuorten kulttuuria, ihan vain siitä syystä, ettei kukaan tämän digikulttuurin natiivijäsen ole vielä kasvanut aikuiseksi. Siihen kuuluu kaikki se, mitä lasten ja nuorten kulttuuriin yleensäkin, mukaan lukien rajojen kokeileminen, aikuisten arvostusten ja tabujen rikkominen ja vapauden ihannointi.

Aikuiskulttuuri ja ajan digi-immigrantit, erityisesti korkeasti koulutut, tuntuvat suhtautuvan melko alentuvasti lasten ja nuorten lähtökohdista nousevaan digikulttuuriin, jossa keskeistä on vapaa-ajan sosiaalinen vuorovaikutus ja viihteellinen toiminta. Siihen liitetään negatiivisia arvotuksia, väheksytään ja jätetään huomiotta tai paitsioon. Ennen kaikkea siinä ei haluta olla mukana, ja monet julkisesti esiintyvät netinkäytön asiantuntijat muistavat huomauttaa, etteivät koskaan esimerkiksi pelaa pelejä sosiaalisessa mediassa. Tämän tarkoituksena on vakuuttaa, että heidän ajattelunsa ja toimintansa on legitiimiä, vakavasti otettavaa ja arvostettavaa. Digitaalinen korkeakulttuuri nostaa päätään.

Vastoin levitettyjä väitteitä nykyajan diginatiivit eivät luonnostaan opi sosiaalisen median hyötykäyttöä. Ihan vain siitä syystä, ettei heidän lähipiirissään ole ketään aikuista diginatiivia, josta pääsisi ottamaan mallia. Nykyajan diginatiivien aikuiskulttuuri syntyy lasten ja nuorten aikuistuessa ja luodessa digimaailmaansa uusia ajattelu- ja toimintatapoja ja arvostuksia. Pelkään pahoin, että aikuiset digi-immigrantit ovat arvostuksillaan ja asenteillaan tukahduttamassa aidon diginatiivin aikuiskulttuurin syntymistä. Tai sitten se eristyy ja kehittyy piilossa kunnes ehkä aikanaan pulpahtaa esiin. Aito vuoropuhelu ainakin näyttää melko mahdottomalta, sillä digi-immigranttien kulttuuriset arvostukset tuntuvat olevan niin eksklusiivinen ehto sen lähtökohtana.

Aikuisilla olisi siinä hieman ajattelemisen aihetta. Oppijalähtöisyys opetuksessa ei voi olla sitä, että kaiken lähtökohtana on oppijoiden oman diginatiivikulttuurin kaikinpuolinen väheksyminen niin sanoissa, teoissa kuin ajatuksissa ja arvostuksissa.

Sosiaalinen media ja sen sosiaalisuus

"Polkupyöriä ei pitäisi käyttää, kun niillä ei pysy pystyssä ja sitten sattuu kovasti!"

Netin ja erityisesti sosiaalisen median suosio herättää huolestuneita kommentteja ja puheenvuoroja siitä, kuinka netin äärellä lapset ja nuoret jäävät paitsi kaikesta aidosti inhimillisestä ja sosiaalisesta hyvästä. Sanotaan, että sosiaalisuus netissä on näennäistä tai parhaimmillaankin pinnallista ja että se on kaukana siitä, mitä kasvokkainen vuorovaikutus voi tarjota. Lapset ja nuoret istuvat yksin nettipäätteen äärellä, eivätkä heidän sosiaaliset vuorovaikutustaitonsa ja maailmankatsomuksensa kehity. Parempi olisi katsella televisiota isän tai äidin kanssa tai lukea jotain hyvää kirjaa.

Ihmiset, jotka näin väittävät, ovat tyypillisesti niitä, jotka enemmän tai vähemmän vierastavat tai jopa aktiivisesti karttavat netinkäyttöä. Ehkä kyse onkin siitä, että heiltä itseltään puuttuu tarvittavia sosiaalisia taitoja eikä toisin päin? Suurin syy siihen, miksi varsinkin alakouluikäiset lapset istuvat yksin netin ääressä, on siinä, etteivät aikuiset halua kuluttaa aikaansa lapsen vierellä istumiseen ja yhteisten kokemusten saamiseen ja jakamiseen. Lapset ovat yksin, jotta aikuisilla on aikaa omille jutuilleen - siis sellaisille joita he itse ymmärtävät. Ja aikuiset valittavat, että lapset tekevät netin äärellä omia juttujaan eikä heillä ole aikaa aikuisten vierellä istumiseen ja yhteisten kokemusten saamiseen ja jakamiseen. Siis kuka oli aikuinen ja kuka lapsi? Haloo?

Oraalisessa kulttuurissa lukemista - istumista paikallaan liikkumatta ja puhumatta - pidetään yhtä luonnottomana kuin kirjallisessa kulttuurissa voidaan pitää nettipäätteen äärellä istumista. Perhepiirissä pysymistä arvostavassa kulttuurissa sosiaalisesti aktiivinen naapurien nurkissa juoksentelu on vain ihmisten häiritsemistä. Naapurivierailuja arvostavassa kulttuurissa oman perheen kesken viihtyvät ja perheen pariin jäävät ihmiset nähdään sosiaalisesti eristäytyviksi. Kyse ei siis ole joidenkin ihmisten sosiaalisuudesta tai eristäytyneisyydestä, vaan siitä, että ilmiö on kulttuurisesti vieras eikä arvostelija kykene arvioimaan ilmiötä aidosta "kulttuurinatiivin" kokemusmaailmasta käsin.

Luonnollisuuteen liittyy myös autenttisuuden kokemus. Perinteisesti reaalimaailmaa on pidetty autenttisena ja kaikkea välineellistä, mediallista, sen representaationa. Usein unohtuu, että kaikki aistien kautta havaittu on todellisuuden representaatiota, kuten Immanuel Kantin ajoista lähtien on alettu ymmärtää. Tunne autenttisuudesta on ihmisen mielessä tapahtuvat rekonstruktio, jossa aistimuksen välittymismuodolla ei ole merkitystä, kunhan vain ihminen itse kokee välittymisen autenttiseksi. Siksi kaikki netissä tapahtuva sosiaalinen vuorovaikutus voidaan kokea aivan yhtä autenttisena kuin kasvokkainenkin.

Ajatellaanpa asiaa ihan kunnolla. Mikä oikeasti on autenttisempaa kuin epäkriittinen, epälooginen, henkilökohtaisuuksiin menevä ja tunteenpurkauksia täynnä oleva kirjoittelu erilaisilla keskustelupalstoilla? En tässä sano, etteikö ihmisten olisi tarpeen opetella ajattelun ja argumentoinnin taitoja saati sitten tunne-elämän hallintaa, joita tästä kirjoittelusta runsaasti puuttuu. Mutta vastaavaan autenttisuuteen pääsee moni reaalimaailmassa vain esimerkiksi autolla ajaessaan, nestepitoisen ravintolavierailun aamutunneilla tai päiväkirjaa kirjoittaessaan. Vaikenemista todellisista tunteista ja ajatuksista pidetään sosiaalisena taitona, mutta onko se todella sitä? Eikö yhteisössä olisi paljon parempi kyetä ilmaisemaan ja käsittelemään myös ristiriitaisia ja riitaisiakin tunteita ja ajatuksia? Nykymaailmassa ei esimerkiksi työelämässä tunnuta saavan kissaa pöydälle niin millään, ja ilman sitä kissaa ei yhteisön ongelmia pystytä käsittelemään.

Netti ei ole helppo sosiaalinen ympäristö niille, jotka eivät ole siihen tottuneet ja sukeltaneet siihen sisään. Itse upposin someen ihan kunnolla reilut neljä vuotta sitten. Tällä tarkoitan, että upposin niin ajallisesti, intensiivisyydessä että sosiaalisissa suhteissa. Vaikka kyse oli jonkinasteisesta virtuaalimaailmasta, ihmiset siellä olivat todellisia. Tosiasiassa paljon todellisempia kuin reaalimaailmassa, koska netissä jokainen on fyysisesti turvassa ja siksi on helpompi sanoa julki mitä oikeasti ajattelee ja tuntee. Reaalimaailmassa ihmisillä on taipumus vaieta ja pyrkiä miellyttämään muita, jopa siinä määrin, etteivät sosiaaliset tilanteet useinkaan ole aitoja vaan enemmän tai vähemmän näyteltyjä.

Vietin pari erittäin intensiivistä vuotta virtuaalimaailmoissa ja yhteisöpalveluissa monikulttuurisessa ja kansainvälisessä ympäristössä. Palattuani reaalimaailmaan totesin, että sosiaaliset taitoni ovat kehittyneet aivan valtavasti: itsetuntoni ja itsetuntemukseni sosiaalisessa vuorovaikutuksessa oli kasvanut, ihmistuntemukseni ja kykyni käsitellä ristiriitaisiakin tilanteita oli lisääntynyt ja olin paljon rohkeampi kohtaamaan täysin vieraitakin ihmisiä. Kokemuksen suomalla varmuudella voin sanoa, että sosiaalisessa mediassa toimiminen kasvattaa sosiaalisia taitoja - sitä enemmän, mitä intensiivisemmin ja ennakkoluulottomammin siihen uppoutuu.

Huomattakoon, että itse arvostan vuorovaikutusta sekä perinteisin muodoin ja välinein että netin kautta. En asettaisi kumpaakaan toisen edelle, vaikka netti tuntuukin tällä hetkellä läheisemmälle. Kumpikin on täysin luonnollista, kun siihen oppii ja tottuu.


Osa tämän kirjoituksen ajatuksista on herännyt kommentteina Kimmo Suomen ja Katriina Kajanneksen toimittaman kirjan "Ymmärrys HOI! Kirja, läppäri ja muutuva oppiminen" artikkeleihin (2011, Jyväskylä: Bookwell Oy).

Oppimisen muotoja koulun toimintakulttuurin kehittämisessä

Olen kirjoittanut seuraavan tekstin Sosiaalinen media yleissivistävässä koulutuksessa (SOMY) -koordinointihankkeen loppuraporttia varten.

Koulujen kehittämistyön tavoitteena on toimintakulttuuri, joka korostaa koko yhteisön jäsenten vastuuta ja on avoin yhteistyölle ja vuorovaikutukselle yhteiskunnan kanssa sekä maailmassa tapahtuville muutoksille (Lukion opetussuunnitelman perusteet 2003, 14). Tavoiteltuun toimintakulttuuriin sisältyy oleellisesti oppiminen ja sen kautta yhteisön toiminnan ja toimintakulttuurin jatkuva kehittyminen. Oppiminen voi olla yksilöllistä tai yhteisöllistä, ja se voi tapahtua nonformaalisti kouluttautumalla tai informaalisti esimerkiksi työtehtävissä. Yksilöllistä ja yhteisöllistä oppimista saadaan aikaan aktiivisen kokeilun, konkreettisen kokemuksen, harkitsevan tarkkailun ja abstraktin käsitteellistämisen keinoin (Kolbia ym. 1974 mukaillen):

• Aktiivisella kokeilulla selvitetään mahdollisten toimintamallien soveltuvuutta laajemman muutostyön pohjaksi esimerkiksi toteuttamalla pienimuotoisia opetuskokeiluja ja pilottihankkeita.

• Konkreettinen kokemus tarkoittaa henkilökohtaista tutustumista uusiin toimintatapoihin ja sosiaalisen median hyödyntämiseen käytännössä ja hiljaisen tiedon kerryttämistä - esimerkiksi opettaja osallistumalla uudenlaisiin opetustoteutuksiin oppilaan roolissa.

• Harkitsevassa tarkkailussa korostuu niin oman kuin muidenkin toiminnan ja kokemusten havainnointi ja reflektointi sekä erityisesti havaitun ja pohdintojen näkyväksi tekeminen. Tätä voidaan tehdä yhteisöllisesti esimerkiksi vertaiskeskustelujen tai yhteistoiminnallisen kirjoittamisen avulla sekä yksilöllisesti esimerkiksi pitämällä henkilökohtaista päiväkirjaa ja tallentamalla siihen mieleen tulleita ajatuksia, havaintoja ja pohdintoja.

• Abstrakti käsitteellistäminen kokoaa ja jalostaa kokeilujen tulokset, kokemukset, havainnot ja pohdinnat kuvauksiksi, malleiksi ja selityksiksi, jotka auttavat ymmärtämään koulun toimintakulttuuria, oppimis- ja opetusympäristöjä tai oppimis- ja opetusmenetelmiä uudella tavalla ja samalla myös ohjaavat toimintakulttuurin muutossuuntaa. Koontia ja jalostamista voidaan tehdä yksilöllisesti havaintoja ja kokemuksia analysoimalla ja pohtimalla sekä yhteisöllisesti esimerkiksi jaettujen miellekarttojen, yhteistoiminnallisen tuottamisen ja kriittisen keskustelun avulla.

Sosiaalista mediaa voidaan hyödyntää sekä toimintakulttuurin muutoksessa että uuden toimintakulttuurin välittäjänä. Sen avulla voi tukea yksilöllistä ja yhteisöllistä oppimista luomalla yhteisiä ja henkilökohtaisia ajasta ja paikasta riippumattomia toiminnan, vuorovaikutuksen ja reflektoinnin areenoita. Se antaa myös mahdollisuuden lisätä koulun toimintakulttuurin avoimuutta ja yhteisöllisyyttä, ihmisten osallisuutta, vuorovaikutusta ja yhteistoimintaa sekä kokemusten, näkemysten ja ajatusten näkyväksi tekemistä.

Lähteet:

Kolb, D. A., Rubin, I. M. & McIntyre, J. M. 1974. Organizational Psychology: A Book of Readings. Englewood, NJ, USA: Prentice-Hall.
Lukion opetussuunnitelman perusteet 2003. Lukion opetussuunnitelman perusteet. Määräys 33/011/2003. Helsinki: Opetushallitus.

Sosiaalisen median subjektiivinen määritelmä - onks sulla kans?

Sosiaalisen median käsitemääritelmiin perehtyessäni mieleeni nousi myös muutamia muita ajatuksia, jotka halusin vielä kirjoittaa auki mutta joita ei ollut järkevää ympätä samaan blogikirjoitukseen. Tässä siis hieman jatkoa edellisen blogikirjoitukseni aihepiiriin.

Miksi käsitteitä ylipäänsä määritellään?

Tutkijana olen tottunut siihen, että tutkimuksen kohteena oleva asia tai ilmiö on kyettävä määrittelemään. Taustalla on analyyttisen filosofian ajatus siitä, että ongelmat ratkeavat parhaiten avaamalla tarkastelun kohde ensin käsitteellisesti - siis  selvittämällä, mistä asiassa tai ilmiössä täsmälleen ottaen on kyse. Käsitteiden määrittely on olennainen osa yleistä tiedonhankinnan ja ongelmanratkaisun menetelmää.

Toiseksi kyse on psykologisesta ilmiöstä, joka meillä liittynee ainakin osin hermeneuttisen filosofian perinteeseen. Suomalaisille tuntuu olevan jotenkin erityisen tyypillistä pyrkiä määrittelemään, mikä tai mitä jokin asia tai ilmiö on, osana omaa merkitysten muodostamisen ja merkityshorisontin laajentamisen prosessiaan. Käsitteiden määrittely on tällöin osa omaa oppimista ja ammatillisen tai harrastuksellisen identiteetin muodostamista ja kehittämistä. Jopa niin syvälle menevästi, että ihminen saattaa kokea "väärät" määritelmät omaa identiteettiään uhkaaviksi.

Kyseessä on myös sosiologinen ilmiö. Käsitteiden määrittelyllä pyritään vaikuttamaan muihin yhteisön jäseniin ja sitä kautta muodostamaan yhteisymmärrystä, koheesiota ja yhteisiä linjauksia yhteisön sisällä. Määrittelypyrkimyksiin voi liittyä myös peiteltyä tai jopa avointa kilpailua siitä, kenen tai keiden määritelmät jäävät elämään ja vaikuttamaan oman yhteisön keskuudessa. Käsitteiden määrittelyyn liittyvissä riitelyissä on usein kyse perimmältään tarpeesta saada näkyvää yksilöllistä tunnustusta ja vahvistaa tai puolustaa omaa sosiaalista asemaa yhteisössä.

Itse tunnustaudun syylliseksi ajoittain jopa kaikkiin kolmeen kohtaan. Sosiaalisen median opetuskäytön osalta täytyy tosin sanoa, että suuruudenhulluuden saa nopeasti häviämään käväisemällä aina välillä lukemassa alan konkareiden blogeja.

Sosiaalinen media ja wittgensteinilainen perheyhtäläisyys

Erilaisiin määrittely-yrityksiin tutustuttuani mieleeni on tullut, että ehkä mielekkäin tapa ymmärtää sosiaalisen median käsitettä olisi nähdä se wittgensteinilaisittan perheyhtäläisyyden kautta. Minusta nimittäin näyttää siltä, ettei sosiaalista mediaa voi määritellä minkään yksinkertaisen säännön mukaisesti. Asioilla ja ilmiöillä, joista kyseistä termiä käytetään, ei ole olemassa mitään yhtä kaikille yhteistä piirrettä, vaan niiden välillä näyttäisi olevan paljon monimutkaisempi yhteisten piirteiden verkosto. Ajatusta voi havainnollistaa perheenjäsenten keskinäisellä yhtäläisyydellä: Jokainen sisarusparven jäsen muistuttaa ominaisuuksiltaan jollain tapaa vanhempiaan, mutta kellään vanhemmista tai sisaruksista ei silti välttämättä ole yhtään kaikille perheenjäsenille yhteistä ominaisuutta.

Sosiaalisen median perheenjäsenten ominaisuuksina pidetään esimerkiksi avoimuutta ja esteettömyyttä, yhteisöllisyyttä, yhteistoiminnallisuutta, osallistumista, vuorovaikutusta, verkostoitumista, vertaistoimijuutta, henkilökohtaisuutta, käyttäjälähtöisyyttä ja sisältöjen jakamista. Vain joitain mainitakseni.

Katsotaanpa miten jotkin sosiaaliseksi mediaksikin mainitut Internet-palvelut selviytyvät näiden ominaisuuksien mukaisessa perheyhtäläisyystestissä:

• Facebook: käyttöehdot edellyttävät vähintään 13 vuoden ikää ja todellisen henkilöllisyyden käyttämistä; sallii vain yhden käyttäjätilin luomisen; palvelua voi käyttää käyttöehtojen vastaisesti, mutta käyttäjätili saatetaan sulkea yllättäen.
• Ning: ryhmän perustajalle maksullinen.
• Second Life: edellyttää käyttöliittymäohjelman asentamista omalle koneelle; ulkopuolelta ei voi tehdä linkkejä ympäristön sisällä oleviin elementteihin.
• Kuvankäsittelypalvelut: käyttäjä työskentelee yksin; kuvia ei jaeta.
• Yammer: palveluun voi luoda käyttäjätilin vain yrityksen tai muun organisaation antamalla sähköpostiosoitteella; ei salli kotiorganisaation vaihtamista olemassa olevaan käyttäjätiliin.
• Moodle: edellyttää ohjelmiston asentamista omalle palvelimelle; käyttäjät eivät voi itse luoda ja hallinnoida omia käyttäjätilejään; ympäristöä ei voi tehdä avoimeksi ulkopuolisille (hm.. tästä en ole ihan varma).

Luetteloa voisi jatkaa vielä muilla Internet-palveluilla, mutta tämä varmaan riittää kertomaan asian: palvelujen niputtaminen samaan sosiaalisen median ryppääseen selittyy vain perheyhtäläisyyden kautta. Ne ovat osa laajaa sosiaalisen median perhettä.

Ihan tosi? Subjektiivinen määritelmä?

Sosiaalinen media ymmärretään hieman eri tavoin riippuen siitä, missä kontekstissa sitä tarkastellaan. Tarkastellaanko ihmisten yhteiskunnallista toimintaa vai vapaa-ajan harrastuksia tai yritysten markkinointiponnisteluja vai organisaatioiden sisäistä osaamisen kehittämistä. Vaikutusta on jopa sillä, tarkastellaanko sosiaalista mediaa oppijan vai opiskelijan näkökulmasta.

Äärimmilleen vietynä: mun some on eri kuin sun.

Miksi näin sitten on? Yksinkertaisesti siksi, että sosiaalinen media on - näin väitän - käsite, joka perimmältään kuvaa Internet-palvelujen merkitystä niiden käyttäjille, yhteiskunnalle tai organisaatioille. Tästä on seurauksena se, että käsitettä määritteleviksi ominaisuuksiksi nousee eri asioita riippuen siitä, kuka tai ketkä sitä määrittelevät. Tätä tarkoitan subjektiivisella määritelmällä.

T'is A Personal Thing...

Sosiaalinen media. Mun ikioma subjektiivinen määritelmä.

Sosiaalinen media on elämää, toimintaa, läsnäoloa ja vuorovaikutusta erilaisissa käyttäjälähtöisissä Internet-palveluissa. Sosiaalinen media tarjoaa monenlaisia mahdollisuuksia niin yhteisölliseen kuin itsenäiseenkin toimintaan, sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja sisältöjen tuottamiseen, julkaisemiseen ja jakamiseen.

Erilaiset yksilölliset ja sosiaaliset tarkoitukset ja arvostukset rajaavat ja ohjaavat sitä, millä tavoin kukin mieltää palvelujen käytön ja minkä merkityksen niille antaa. Sosiaalisessa mediassa on paljon asioita, joita teen itsekseni ja välttämättä paljoakaan niistä muille kertomatta. Sanon tämän silläkin uhalla, että joku tulee kertomaan minulle, että se on ihan väärä tapa käyttää sosiaalista mediaa.

Aktiivisuus voi olla toiminnallista ja sosiaalisuus sanatonta. Myös sosiaalisessa mediassa. Olen esimerkiksi pitänyt videoyhteyttä auki ystäväni kanssa, vaikka olemme kumpikin tehneet omia juttujamme mitään puhumatta ja ilman tarkoitustakaan minkään yhteisen asian tekemiseen tai edes keskustelemiseen. Puuhastelun äänet, kenkien kopina, kaikenlainen epämääräinen tuhina, joka kertoo, että toinen on läsnä. Olemme jopa menneet nukkumaan videoyhteys auki. Kuin huoneen nurkassa olisi todellisuudella laajennettua todellisuutta - avoin ovi tai ikkuna naapurihuoneeseen, vaikka asumme kumpikin eri maissa ja hieman eri aikavyöhykkeilläkin. Tämän tunteen havaitseminen on sekin opettanut minulle jotain erityistä ihmisenä olemisesta, sosiaalisuudesta ja sosiaalisesta mediasta.

Oppiminen on kaikkiallista, joten miksi pitäisi rajoittaa sosiaalisen median määritelmä johonkin tiettyyn kulttuurikuplaan kasvaneiden ihmisten hyväksymiin ajattelu- ja toimintatapoihin? Oppiminen on mielentila, herkkyyttä ja valveillaoloa erilaisille asioille, olennoille ja ilmiöille, jotka ovat jollain tapaa läsnä - kokeiltavina, koettavina ja havainnoitavina, pohdinnan ja keskustelun kohteena. Oppimisen täytyy olla tavoitteellista silloin, kun oppija ei muuten ole avoin oppimiselle ja ympäristölleen. Minulle sosiaalinen media on elämän mediaa. Sekin.