Sosiaalinen media ja sen sosiaalisuus

"Polkupyöriä ei pitäisi käyttää, kun niillä ei pysy pystyssä ja sitten sattuu kovasti!"

Netin ja erityisesti sosiaalisen median suosio herättää huolestuneita kommentteja ja puheenvuoroja siitä, kuinka netin äärellä lapset ja nuoret jäävät paitsi kaikesta aidosti inhimillisestä ja sosiaalisesta hyvästä. Sanotaan, että sosiaalisuus netissä on näennäistä tai parhaimmillaankin pinnallista ja että se on kaukana siitä, mitä kasvokkainen vuorovaikutus voi tarjota. Lapset ja nuoret istuvat yksin nettipäätteen äärellä, eivätkä heidän sosiaaliset vuorovaikutustaitonsa ja maailmankatsomuksensa kehity. Parempi olisi katsella televisiota isän tai äidin kanssa tai lukea jotain hyvää kirjaa.

Ihmiset, jotka näin väittävät, ovat tyypillisesti niitä, jotka enemmän tai vähemmän vierastavat tai jopa aktiivisesti karttavat netinkäyttöä. Ehkä kyse onkin siitä, että heiltä itseltään puuttuu tarvittavia sosiaalisia taitoja eikä toisin päin? Suurin syy siihen, miksi varsinkin alakouluikäiset lapset istuvat yksin netin ääressä, on siinä, etteivät aikuiset halua kuluttaa aikaansa lapsen vierellä istumiseen ja yhteisten kokemusten saamiseen ja jakamiseen. Lapset ovat yksin, jotta aikuisilla on aikaa omille jutuilleen - siis sellaisille joita he itse ymmärtävät. Ja aikuiset valittavat, että lapset tekevät netin äärellä omia juttujaan eikä heillä ole aikaa aikuisten vierellä istumiseen ja yhteisten kokemusten saamiseen ja jakamiseen. Siis kuka oli aikuinen ja kuka lapsi? Haloo?

Oraalisessa kulttuurissa lukemista - istumista paikallaan liikkumatta ja puhumatta - pidetään yhtä luonnottomana kuin kirjallisessa kulttuurissa voidaan pitää nettipäätteen äärellä istumista. Perhepiirissä pysymistä arvostavassa kulttuurissa sosiaalisesti aktiivinen naapurien nurkissa juoksentelu on vain ihmisten häiritsemistä. Naapurivierailuja arvostavassa kulttuurissa oman perheen kesken viihtyvät ja perheen pariin jäävät ihmiset nähdään sosiaalisesti eristäytyviksi. Kyse ei siis ole joidenkin ihmisten sosiaalisuudesta tai eristäytyneisyydestä, vaan siitä, että ilmiö on kulttuurisesti vieras eikä arvostelija kykene arvioimaan ilmiötä aidosta "kulttuurinatiivin" kokemusmaailmasta käsin.

Luonnollisuuteen liittyy myös autenttisuuden kokemus. Perinteisesti reaalimaailmaa on pidetty autenttisena ja kaikkea välineellistä, mediallista, sen representaationa. Usein unohtuu, että kaikki aistien kautta havaittu on todellisuuden representaatiota, kuten Immanuel Kantin ajoista lähtien on alettu ymmärtää. Tunne autenttisuudesta on ihmisen mielessä tapahtuvat rekonstruktio, jossa aistimuksen välittymismuodolla ei ole merkitystä, kunhan vain ihminen itse kokee välittymisen autenttiseksi. Siksi kaikki netissä tapahtuva sosiaalinen vuorovaikutus voidaan kokea aivan yhtä autenttisena kuin kasvokkainenkin.

Ajatellaanpa asiaa ihan kunnolla. Mikä oikeasti on autenttisempaa kuin epäkriittinen, epälooginen, henkilökohtaisuuksiin menevä ja tunteenpurkauksia täynnä oleva kirjoittelu erilaisilla keskustelupalstoilla? En tässä sano, etteikö ihmisten olisi tarpeen opetella ajattelun ja argumentoinnin taitoja saati sitten tunne-elämän hallintaa, joita tästä kirjoittelusta runsaasti puuttuu. Mutta vastaavaan autenttisuuteen pääsee moni reaalimaailmassa vain esimerkiksi autolla ajaessaan, nestepitoisen ravintolavierailun aamutunneilla tai päiväkirjaa kirjoittaessaan. Vaikenemista todellisista tunteista ja ajatuksista pidetään sosiaalisena taitona, mutta onko se todella sitä? Eikö yhteisössä olisi paljon parempi kyetä ilmaisemaan ja käsittelemään myös ristiriitaisia ja riitaisiakin tunteita ja ajatuksia? Nykymaailmassa ei esimerkiksi työelämässä tunnuta saavan kissaa pöydälle niin millään, ja ilman sitä kissaa ei yhteisön ongelmia pystytä käsittelemään.

Netti ei ole helppo sosiaalinen ympäristö niille, jotka eivät ole siihen tottuneet ja sukeltaneet siihen sisään. Itse upposin someen ihan kunnolla reilut neljä vuotta sitten. Tällä tarkoitan, että upposin niin ajallisesti, intensiivisyydessä että sosiaalisissa suhteissa. Vaikka kyse oli jonkinasteisesta virtuaalimaailmasta, ihmiset siellä olivat todellisia. Tosiasiassa paljon todellisempia kuin reaalimaailmassa, koska netissä jokainen on fyysisesti turvassa ja siksi on helpompi sanoa julki mitä oikeasti ajattelee ja tuntee. Reaalimaailmassa ihmisillä on taipumus vaieta ja pyrkiä miellyttämään muita, jopa siinä määrin, etteivät sosiaaliset tilanteet useinkaan ole aitoja vaan enemmän tai vähemmän näyteltyjä.

Vietin pari erittäin intensiivistä vuotta virtuaalimaailmoissa ja yhteisöpalveluissa monikulttuurisessa ja kansainvälisessä ympäristössä. Palattuani reaalimaailmaan totesin, että sosiaaliset taitoni ovat kehittyneet aivan valtavasti: itsetuntoni ja itsetuntemukseni sosiaalisessa vuorovaikutuksessa oli kasvanut, ihmistuntemukseni ja kykyni käsitellä ristiriitaisiakin tilanteita oli lisääntynyt ja olin paljon rohkeampi kohtaamaan täysin vieraitakin ihmisiä. Kokemuksen suomalla varmuudella voin sanoa, että sosiaalisessa mediassa toimiminen kasvattaa sosiaalisia taitoja - sitä enemmän, mitä intensiivisemmin ja ennakkoluulottomammin siihen uppoutuu.

Huomattakoon, että itse arvostan vuorovaikutusta sekä perinteisin muodoin ja välinein että netin kautta. En asettaisi kumpaakaan toisen edelle, vaikka netti tuntuukin tällä hetkellä läheisemmälle. Kumpikin on täysin luonnollista, kun siihen oppii ja tottuu.


Osa tämän kirjoituksen ajatuksista on herännyt kommentteina Kimmo Suomen ja Katriina Kajanneksen toimittaman kirjan "Ymmärrys HOI! Kirja, läppäri ja muutuva oppiminen" artikkeleihin (2011, Jyväskylä: Bookwell Oy).